Miten voi olla ikävä jotain sellaista jota ei ole koskaan edes nähnyt? Ei varmasti mene päivääkään ettenkö miettis tulevaa pentua. Kauheasti näkee keskustelupalstoilla ja rotuyhdistysten ym. sivuilla pentukuvia ja voi, mikä kaiho niistä kuvista iskee. Sais nyt ruveta se pieni poika(kissa) löytämään tiensä mun luo...

Kaiken lisäksi mä jotenkin pelkään että mitä vanhemmaksi Vilma tulee, niin sen vaikeampaa sen tottumisesta uuteen kissaan tulee. Eihän Vilma missään tapauksessa ole vielä vanha, ja onhan vähän vanhemmatkin kisulit tottuneet uuteen pentuun, mutta tuota Vilman luonnettakin ajattelen. Se on kuitenkin niin määrätietoinen ja voimakastahtoinen, että jotenkin pystyn ennustamaan että se ei ihan heti pentuun totu.